Hyvä kaupunki tuntee historiansa, sovittaa sen nykypäiväänsä ja antaa samalla mahdollisuuden tulevaisuudelle.
Toisen maailmansodan aikana kulttuuriperintöä tuhottiin laajasti ja siksi Haagissa tehtiin 1954 UNESCO:n yleiskokouksen hyväksymä humanitaarinen yleissopimus, jonka tavoitteena on kulttuuriomaisuuden suojelu aseellisessa selkkauksessa.
Aseelliset selkkaukset eivät ole ainoa uhka kulttuuriperinnön säilymiselle. Kaikki vanha voidaan raivata tieltä silloin kun uusi valtakulttuuri haluaa nostaa itsensä entisen yläpuolelle ja arvottaa oman aikansa entisten edelle.
Karhusaari
Tullessani Espoon kaupungin palvelukseen 1996, sain ensimmäiseksi tehtäväkseni tutkia Espoon kaupungin 1980 omistukseensa hankkiman suojellun Karhusaaren kunnostamisen ja käytön mahdollisuuksia.
1890-luvulla Sinebrychoffin huvilakäyttöä alun perin palvelleet uusrenessanssityylinen päärakennus, jääkellari ja hevosmiehen talo olivat käytössä ja savuriihikin kalastusyrittäjälle vuokrattuna varastona. Pienoismaatilaa palvelleen puutarhurin asuintalo sekä talousrakennukset – talli, navetta, meijeri, sikala, kanala, viljamakasiini, mankeli, mylly, valjashuone, vaja ja vaunuliiteri – olivat hajoamispisteessä. Niistä ei ollut edes käyttökelpoisia piirustuksia. Palaneesta kasvihuoneesta oli näkyvissä kivijalan jäänteet. Tuulelta suojattua hyötypuutarhaa pystyi tuskin enää hahmottamaan. Pari rakennusta onnistuttiin kunnostamaan ja ottamaan käyttöön.
Nyt, 25 vuotta myöhemmin, tilanne on edelleen sama ellei pahempi. Talousrakennusten ja hyötypuutarhan kunnostamisesta ja palauttamisesta ei ole tietoakaan. Jos yksityinen omistaja jättäisi suojeltua kulttuuriympäristöä heitteille, se saisi viranomaisilta toistuvasti toimenpidekehoituksia, mutta julkinen omistaja ei ainakaan Espoossa muistuta itseään.
Koska kaupunki ei osoita tarvittavaa aktiivisuutta, kuntalaiset perustivat 2019 poliittisesti sitoutumattoman Pro Karhusaari -yhdistyksen hallinnoimaan kuntalaisaloitetta Karhusaaren kulttuuriperinnön ja virkistysalueen kunnostamiseksi ja säilyttämiseksi jälkipolville.
Träskända
1700-luvulta periytyvän Träskändan kartanon nykyiset rakennukset ja kartanopuutarha ovat olleet Espoon kunnan omistuksessa 1923 alkaen. 1921 valmistunut kartanon päärakennus, 1820-luvun viljamakasiini ja ns. Piparkakkutalo, työväenasunnot ja mm. aikanaan ranskalaisten ja saksalaisten puutarhurien rakentama maisemapuisto muodostavat valtakunnallisesti merkittävän kulttuurihistoriallisen ympäristön. Kartanopuisto on luonnonsuojelualuetta. Kartano on suojeltu.
Kaupunki on pitänyt kunnostusta kipeästi tarvitsevan kartanon tyhjillään ja suljettuna vuodesta 2005 lähtien.
Träskändan kartanon pelastamiseksi on perustettu 2017 Träskändan kartanon ystävät ry, jotta kartano kunnostettaisiin kuntalaisille avointa kulttuurihistoriaan sopivaa toimintaa ja palveluja varten. Kartanon pelastamiseksi on tehty myös kuntalaisaloite 2018.
Tapiolan uimahalli
1965 valmistunut Tapiolan uimahalli on osa valtakunnallisesti merkittävää rakennettua kulttuuriympäristöä ja suojeltu asemakaavalla. Uimahalli on ollut suljettuna ja poissa käytöstä vuodesta 2016 alkaen. Joulukuussa 2018 kaupunki ilmoitti suunnittelevansa uimahallin purkamista.
Uimahallin korjaamiseksi avattiin kuntalaisaloite 2019. Europa Nostra Finland valitsi samana vuonna Tapiolan uimahallin Suomen uhanalaisimmaksi kulttuuriperintökohteeksi. Kaupunginmuseon mukaan uimahalli tulee korjata alkuperäiseen käyttöönsä suojelumääräysten edellyttämällä tavalla. Jos uimahalli vielä korjataan, siellä uidaan aikaisintaan 2024.
Kaupungintalo
Espoon hallinnollisessa keskuksessa on vielä tallella Pakankylän kartanolta 1889 siirretty Espoon pitäjäntupa, 1933 rakennettu kunnan- ja kauppalantalo ja 1971 rakennettu kaupungintalo.
Terverunkoinen, moneen uuteen käyttöön edelleen soveltuva kaupungintalorakennus jätettiin tyhjilleen 37-vuotiaana 2008 ja sai purkupäätöksen arvovaltakysymykseksi muodostuneen eipäs-juupas -kiistelyn tuloksena 47-vuotiaana 2018.
Pro Espoo ry ja Keski-Espoon seura ovat pyrkineet estämään purkamisen.
Pitääkö olla huolissaan
Hyvä kaupunki tuntee ja tunnustaa historiansa ja säilyttää sen arvokkaimmat osat hyvässä kunnossa tuleville sukupolville. Nykyinen valtarakenne haluaa kuitenkin raivata menneen omalta tieltään. Kaupunki on saanut tässä mainitut ja monet pienemmät rakennukset rapistumaan jättämällä ne heitteille. Ränsistyneinä rakennukset saadaan näyttämään arvottomilta. Hylätyt autiorakennukset kohtaavat myös ilkivaltaa.
Koska kaupunkilaisten yhteistä omaisuutta pidetään heitteillä eikä edes suojelustatus turvaa Espoon arvokohteita, on syytä olla vakavasti huolissaan.